Helsinki from the sea

Täna tulin mõneks ajaks maakodust  nö. päris koju. Hommikul kell viis Tallinnasse laevale sõites oli hästi mõnus udu - tegin isegi paar pilti, aga ei saanud neist selliseid nagu tahtsin. Laevaga Helsingisse sisse sõites tulid aga enda arvates mõned päris asjalikud klõpsud.

Tänään tulimme sitten muutamaksi päiväksi maalta pois ja kotiin. Kun ajelimme aamulla viiden maissa Tallinnaan päin, oli välillä aivan hurjan kauniita sumuisia maisemia, kerran jopa pysäytettiin auto, jotta voisin ottaa muutaman räpsyn - en kuitenkaan saanut aikaiseksi yhtään järkevää otosta. Laivalta kuitenkin onnistuin ottamaan muutaman kuvaan, joihin olin itse suhteellisen tyytyväinen. 

Mona ja Vivi :)

Omad tirtsud, vanim ja noorim, 12 aastase vanusevahega. Mona näitas mulle, et ema-armastus on ka minus täitsa olemas ja Vivi tõestas, et  viiele piisab raudselt. Oma lapsi olen siiani põhiliselt pildistanud, noh, ütleme paparazzode stiilis...  ja mitte alati pole nad selle üle rõõmust lakke hüpanud.. Nüüd tulid täitsa vabatahtlikult. Isegi Vivi, kes viimasel ajal kaamerat väldib, oli planeerinud koguni igasugu triki-pilte, selliseid, kus nad Monaga seisavad kätel ja viskavad hundiratast ja teab, mis veel.  Arvasin, et sellised vahvad trikid võtame parem videole (hea vabandus ju, tegelikult kartsin, et nii keeruliste piltidega ei saa ma hästi hakkama). Seega tegime lihtsalt tavalisi pilte.
 Omat tyttöset, vanhin ja nuorin. Toinen näytti, että minustakin löytyy äidinrakkautta ja toinen, että sitä riittää varmasti ainakin viidelle. Omien lasten kuvaamisen kanssa on vähän näin ja näin - ei ne aina ilosta kattoon pompi, kun kameran kanssa lähistöllä hiiviskelen. Nyt tulivat ihan vapaaehtoisesti kuviin! Jopa Vivi, se nuorin, joka viimeaikoina on onnistunut välttämään kameraa aika lahjakkaasti, oli suunnitellut hienoja kuvia, missä he yhdessä Monan kanssa tekevät kaiken maailman temppuja esim. käsilläseisontaa, kärrynpyöriä ja ties mitä! Ehdotin, että näin hienot temput kannattaa ottaa mieluummin videolle, ettei menisi yksikään vaihe hukkaan (aika hyvä selitys, vai mitä, oikeasti epäilin, etten ole vaan kyllin taitava saamaan näistä vauhdikaista tilanteista riittävän hyviä kuvia..). joten otettiin ihan tavallisia kuvia vaan.

Keili ja Alari pere

Kui sul on noorema õega 16,5 aastane vanusevahe ja sa oled läinud kodust, kui teine on olnud poolteiseaastane ja vahetanud elukoha maad siis, kui teine on olnud alles kuskil kuuene, siis juhtub tihtipeale nii, et noorema õe sõpradest sa palju ei tea. Vahel jah, oled kuulnud mõne nime ja vahel mõne loo, aga, et näiteks tänaval ära tunneks - sellest on asi kaugel. Nüüd tunnen ära vähemalt ühe - Keili. Ja ma arvan, et tänaval kohtudes ma ka naeratan ja tervitan rõõmsalt, peatun ja küsin, et kuidas läheb. Mu õel on tore sõbranna ja mu õe sõbrannal on armas pere!  Ps. Ilm oli sombune ja märg, aga me ei lasknud sel end segada!

Jos sinulla on pikkusiskon kanssa 16,5 vuoden ikäero ja sä olet lähtenyt kotoa, kun toinen on ollut vajaa puolitoistavuotias ja olet vaihatnut asuinmaata toisen ollessa reilu kuusi vuotta vanha, käy helposti näin, että hänen kavereista et paljoa tiedä. Joskus kuulet jonkun nimen, joskus tarinan, mutta että tunnistaisit hänen kavereita kadulla - siitä on asia kaukana. Nyt tunnistan ainakin yhden - Keilin. Ja tunnistaessaan varmaankin hymyilen, tervehdin iloisesti, pysähdyn ja kysyn, että mitä kuuluu. Pikkusiskollani on ihana kaveri ja pikkusiskoni kaverilla aivan suloinen perhe!  Ps. sää ei meitä suosinut, mutta ei annettu sen häiritä!

Kersti ja Kaimo pere

Kerstiga sain tuttavaks esimeses klassis. Mingil hetkel said meist pinginaabrid, päris mitmeks aastaks. Et noh, teate ju küll, mis see tähendab!

 Kersti oma perega tuligi esimesena pildile. Mul oli päriselt ka ikka väike närv sees, et kohe alguses 5 inimest ja mis ma nendega peale oskan hakata. Tegin siis hullult pilti. Nii palju, et pärast olin hädas nende kõikide läbi vaatamisega. Või no jah, nii väga hädas ka ei olnud, sest suurem osa olid fookusest väljas ja muidu mõtetud klõpsud, aga kõik oli vaja üle vaadata... Palju jätsin alles ka - isegi selliseid, mis fookusest väljas. No lihtsalt nii lahe seltskond, et kuis ma panen prügikasti pildi, mis räägib oma mõnusat juttu, olgugi, et foto tehniline kvaliteet on mis on. Siin on ka selliseid. Värvidest ka veel natuke. Ma olen tegelikult alati värve natuke kartnud ja värvide suhtes olnud kuidagi kriitiline, noh, et mis sobib kokku ja mis ei sobi. Ja kuigi igasugused värviõpetused räägivad meile nö. kokkusobimise reegleid, siis minu silm ei ole alati selle sobimise suhtes ametliku versiooniga nõus olnud. See ehk on ka põhjus, miks ma siiani olen pigem pehmete värvide ja väikeste kontrastide sõber olnud. Aga Kersti ja Kaimo pere puhul  on värvid täielikult "must", ilma värvita lihtsalt pole piltidel selle pere tunnet. Vähemalt mina arvan nii.

Kerstin kanssa ollaan tunnetttu ekalta luokalta lähtien. Parhaita kaveruksia oltiin. Yhdessä on koettu yhtä sun toista. Kerstin ja Kaimon perhe tulikin kuvattavaksi ensimmäisenä. Olin hieman paniikissa, että mitä mä heti ekassa kuvauksessa osaan tehdä 5 ihmisen kanssa, joten otin vaan mielettömästi kuvia...  Niin paljon otin, että olin vähän pulassa kun rupesin käymään näitä kaikkia läpi. Siis olihan se sinänsä helppo, kun iso osa oli epätarkkoja ja muuten turhia räpsyjä, mut piti ne kaikki kuitenkin tsekata! Paljon kuvia pistin talteenkin, myös ison määrän epätarkkoja - no miten sinä heität pois  epätarkan kuvan, joka kertoo sataa kerta enemmän, kuin joku teknisesti hyvä, mutta muuten tylsä kuva! Niin, täälläkin sellaisia nyt on. Hieman myös väreistä. Olen aina ollut hyvin kriittinen kaikenlaisen värien käytön suhteen. Virallinen värioppi saa kertoaa mitä tykkää, mutta jos minun silmää ei mielytä, niin ei opit auta. Siksi ehkä olenkin tähän asti pysynyt pehmeissä sävyissä ja välttänyt väreissä suurempia kontrasteja. Mutta tämän perheen kohdalla värit yksinkertaisesti kuuluvat asiaan, ilman värejä jää jotain tämän perheen fiiliksista kuvista pois. Ainakin siltä minusta tuntuu!